Tervehdys lukijalle!

Tämä on minun novelliblogini. Olen tähän asti julkaissut tekstejäni pääasiassa Harhakuvassa sekä satunnaisesti toisissa blogeissani Hunis 1:ssä sekä Angstijournalismissa, mutta koska ensimmäinen ei ole oma nettisivuni ja kaksi jälkimmäistä periaatteessa muihin aihepiireihin keskittyviä blogeja, aloin kaivata novelleilleni aivan ihkaomaa julkaisukanavaa. Koska olin liian laiska pystyttääkseni tarkoitukseen omaa veppisivustoa, tai kehittääkseni toimivaa kommentointijärjestelmää ynnä muuta tilpehööriä, syntyi tämä blogi.

Tästä lähtien julkaisen kaikki novellini Iloisaassa, ja pyrin lisäämään myös vanhat tekstit sitä mukaa kun niitä kovalevyjen ja internetin syövereistä tulee vastaan. Uusien kirjoitusten lisäämistahti voi olla ajoittain hyvinkin hidasta, mutta yrittäkää säilyttää kärsivällisyytenne – ei makeaa mahan täydeltä! Pidän kommentointia, oli se sitten minkälaista hyvänsä, suotavana.

Kaikki tämän blogin tekstit julkaistaan Creative Commons -lisenssin alla. Tarkemmin voi tutustua alla olevasta napista.

Pitäkää hauskaa!

Terveiset siltojen alta

Marraskuinen aamu rannalla valkeni huurteisena kuin tuoppi keskiolutta saunan jälkeen nautittuna kesämökin laiturilla. Minulle kesämökit olivat historiaa, kauan sitten mennyttä nuoruutta, aikaa jolloin rahaa vielä oli numeroina tilillä ja seteleinä kourassa, ei vain nesteenä vatsan pohjalla tai jollakulla toisella päässä.

Minä selvisin hieman aurinkoa hitaammin, heräten vasta kun kaljakassi kolahti pääni viereen ja osin sen päälle, ja kuulin harmaaseen, kulahtaneeseen takkiin ja järkyttävän rumaan kirkkaanvihreään pipoon sonnustautuneelle parrakkaalle äijälle kuuluvan karhean äänen laulavan epävireisesti ja nuotin vierestä:

– Tässä on terveiset siltojen alle, siellä se on Jarkka, ja Niemisen Kalle…

– Ai, saatana, murahdin ja hilasin itseni istaalleen nivelet rutisten ja pää pyörien kuin ipanalla karusellissa.

– Ne innosta hehkuen lähtivät maailmalle, taivas oli kattona seikkailijallee…

– Ole nyt hiljaa jo siinä, saatana, päätä särkee muutenkin.

– Sama se, sanoi Oskari Tokoi. – Lähetään kuule käymään kauppatorilla. Näät yhden jutun.

Ei Oskari kyllä ole oikeasti Oskari. Minulla ei itse asiassa ole aavistustakaan siitä, mikä hänen oikea nimensä on, eikä sillä liioin ole väliä. Me kutsuimme häntä Oskari Tokoiksi, koska hän on viettänyt elämästään pari vuosikymmentä ryypäten Tokoinrannassa. Sitä ennen, joskus 80-luvulla, hän oli ollut kommunisti, kaupunginvaltuutettu Helsingissä ja kuulemma kovaa vauhtia nousemassa eduskuntaankin. Sitten tuli Gorbatšov, Neuvostoliitto romahti, SKDL kaatui ja Oskari Tokoilta vedettiin matto alta portaikon yläpäässä. Eikä alas rytissyt Oskari kaikesta päätellen enää jaksanut kiivetä takaisin.

Kolera-altaalla olikin paikalla melkein koko meidän jengi – kaikki Vanhan Aatamin kaverit, näin nyt kun asiaa miettii, se puoli tusinaa mikä meitä on vielä hengissä. Joku jäärä kyllä tuli vielä meidän jälkeemmekin, ihan hetki sitten.

– Mitä ihmettä täällä tapahtuu? kysyin talsiessani miesjoukon luokse. Muutama heistä väistyi syrjään, sanaa sanomatta, niin että näin ihan itsekin.
– Voi perkele.

Me olemme miehiä vailla menneisyyttä – tai tulevaisuutta. Me olemme jo suuruutemme päivät nähneet ja odotimme enää kirroosin viimeistä pihtiotetta maksastamme. Se on jo vienyt monta kaveriani, niin monta että siihen on jo päässyt turtumaan: onhan jokainen mennyt kaveri syy ottaa – vielä – yhdet.

Kaikki paitsi Aatami. Aatami ei odottanut, se siinä miehessä rassasikin. Aatami oli oikeasti tyytyväinen elämäänsä, vaikka hänellä oli vain haalistunut nahkatakki ja kassillinen kaljaa. Ja veitsenterävä äly.

Vanha Aatami oli aikoinaan ollut professori, mutta kohdatessani hänet ensi kerran hän oli jo eläkeläinen ja istui dösärillä katselemassa ohiajavia kärryjä, kädessään ilmastonmuutoksesta kertova kirja.

– Ei ne nämä idiootit sitten vain tajua, että tällä menolla koko planeetta on kohta pelkkä haiseva paskaläjä, lausui Aatami ohi ajavan bemarin suuntaan istuessani penkille.

– Jaa, juu, eivätpä taida tajuta, vastasin hajamielisesti.

– Ajetaan joka saatanan aamu sieltä Espoosta töihin ja tukitaan koko Mannerheimintie, vaikka yhteen bussiin mahtuisi kolme tusinaa porvaria salkkuineen, Aatami jatkoi.

– Juu, niinhän sitä taitaisi mahtua.

– Sen takia minä elän tälleensä, ei tämä maapallo kestäisi jos kaikki tekisi niin kuin kapitalisti käskee ja kuluttaisi kuin syöpä, Aatami ärisi. – Mulla on tässä justiinsa kirja joka kertoo siitä. Sen on kirjoittanut yksi kuuluisa ranskalainen tiedemies – kyllä, tiedätkös, tuntui hyvältä kun huomasi kuuluisan ranskalaisen tiedemiehen kirjoittaneen kirjan samasta aiheesta kuin mä.

– Ai sä olet kirjailija?

– No mitä nyt vähän raapustellut, mies vastasi, näin jälkikäteen ajateltuna epätavallisen nöyrästi ja ojensi repustaan minulle kirjan. – Kiinnostaisiko lukea?

– Mikäs siinä, vastasin ja työnsin sen kassiini. – Kiinnostaisiko hörppy?

Siitä on kymmenisen vuotta, enkä vieläkään tiedä mistä teoksessa on kyse. Mutta nykyään tiedän oikein hyvin, mistä Vanhassa Aatamissa on kyse. Vanhassa Aatamissa on kyse itsenäisyydestä, itsepäisyydestä, periaatteista – Pentti Linkola vei Aatamin paikan valtakunnan virallisena toisinajattelijana, koska on yhteiskunnallisesti hyväksyttävämpää onkia kaloja kuin kaljapulloja.

Kuten sanoin, Aatami oli elämäänsä tyytyväinen. Hän oli, omien sanojensa mukaan, mieluummin narri kuin kuninkaan neuvonantaja – neuvonantajien on kamppailtava kruunupään suosiosta, läähätettävä kielet ruskeina. Poliitikko puhuu niin kuin kansa haluaa hänen puhuvan; hänellä ei voi olla mielipiteitä, tai hänen on pidettävä ne visusti piilossa.

Narri taas tekee niin kuin lystää, herjaa rahvasta, herjaa neuvonantajia, herjaa jopa kuningasta; sen hän voi tehdä, koska hän on vaaraton, eikä häntä tarvitse ottaa vakavasti. Mutta narri säilyttää vapautensa olla sitä mieltä kuin haluaa, ja syvällä sisimmässään neuvonantajien täytyy tunnustaa narrin sanoissa piilevä viisaus, vaikka ne viiltävätkin kipeästi.

Katsellessani nyt, kymmenisen vuotta myöhemmin, Aatamin vedestä pinnalle hilattua ruumista, arvostan miestä entistä enemmän ja haluaisin toisaalta haukkua hänet täydeksi idiootiksi.

Aatami, joka ei koskaan oppinut hillitsemään sitä turpavärkkiään, kuoli eilen. Itse asiassa hänet tapettiin, marraskuisena perjantai-iltana keskellä Helsinkiä. Kuulemma joku jengi nuoria pukujätkiä, tulossa luoja ties mistä tärkeilevien svedujen pirskeistä, osui Aatamin kohdalle ja erehtynyt haukkumaan äijää.

Se oli moka, vaikka loppujen lopuksi kärsijäksi joutuikin Aatami eikä pikkuporvarit. Ymmärtäähän sen; kun Vanhaa Aatamia alkaa riepoa, jälki on hirveää. Sellaista verbaalista nöyryytystä, mihin Aatami kykenee, ei kestä ellei ole kuunnellut sitä päivittäin useamman vuoden ajan. Ne olivat hakanneet Aatamin, sitten piesseet hänet ja hakanneet lisää. Sanovat, että paikalla oli muutaman meikäläisen lisäksi aika paljonkin niitä rehtejä ”kunnon kansalaisia”, mutta eipä niitä kai kiinnostanut. Kukaan ei pidä narrin puolia.

Näemmä joku löysi Aatamin kolera-altaasta aamulla ja kiskoi kuiville, mutta ei siinä enää henki pihise. Se on sen lorun loppu. Syypäitä ei taatusti enää saada kiinni, eikä Aatamia enää muista muut kuin me silloin kun satutaan olemaan tarpeeksi selvin päin. Joku iltapäivälehti saattaa julkaista pienen uutisen, sellaisen: ”1940-luvulla syntynyt mies löydettiin kolera-altaasta lauantaiaamuna. Maailma iloitsee. Poliisi pitää henkirikosta mahdollisena muttei jaksa nousta kahvipöydästään tutkimaan asiaa, kertoo ylikomisario Reino Jästipää.”

– Ei se siitä enää nouse, totesi lakonisesti Oskari Tokoi, joka vielä tähän asti oli sinnikkäästi yrittänyt läpsiä kaveria hereille. – Otetaanko sen kunniaksi yhdet?

– Mikäs siinä.

—————–
Ehkä tähän mennessä syvällisin tekstini, niin sanomaltaan kuin vaikutteiltaan. Alun perin Pakinaperjantain haasteeseen “Kun vanha Aatami riepoo” perustuva, mutta ei tullut valmiiksi ajoissa eikä siten varsinaisesti liity haasteeseen kuin yhden päähenkilön osalta. Kirjoitin tästä useamman version, alun perin koulun luovan kirjoituksen kurssia varten. Siitä lyhennetystä versiosta ja ensimmäisestä pidemmästä kursin kasaan tämän. Hahmot perustuvat muutamiin laitapuolen kulkijoihin joiden kanssa olen sattunut rupattelemaan. Julkaistu Harhakuvassa 26.11.2008.

Tavallinen iltapäivä

Pöydällä on puolikas pullollinen ranskalaista salaatinkastiketta. Siellä täällä lojuu muutama yksinäinen kiinankaaliriekale. Pitäisi olla pimeää, mutta jostain kajastaa kalvakkaa, keltaista valoa. Olisi helppo olla välittämättä. Mennä vain takaisin nukkumaan ja odottaa oikeaa aamua. Herätä levänneenä ja tajuta nähneensä vain tavallista elävämpää unta. Mutta se, mitä illalla tapahtui, ei suo lepoa nyt, eikä vielä pitkiin aikoihin.

Se oli aivan tavallinen iltapäivä. Työt loppuivat neljältä. Sen jälkeen kauppaan ostamaan nuudeleita ja soijaa perjantai-illan juhla-ateriaa varten. Sitten puolisen tuntia bussin odottelua räntäsateessa pysäkillä, joka oli niin täynnä ihmisiä, että osa ihmisistä jäi vaille katoksen suojaa, ja seistessäni vihaisen, monella tapaa pallokalamaisen punkkarin sekä risupartaisen ketjupolttajan välissä minäkin toivoin jääneeni. Kun lopulta räpelsin kädet kohmeessa avaimia kerrostaloasuntoni oveen, oli kello jo yli viisi. Kaikesta huolimatta olin hyvällä tuulella.

“Mmmhrmmh”, mumisi päiväuniltaan heräilevä Harald Närviö laskiessani kauppakassini keittiön pöydälle hänen eteensä.

“Tervehdys, isoisä”, huikkasin iloisesti ja aloin tyhjentää kassin sisältöä. Kaupasta oli tarttunut nuudelien ja soijan lisäksi mukaan myös paketillinen jäätelöä, salaattitarpeita, vesimeloni ja litra tarjouksessa ollutta suklaavanukasta. Lievä märännyksen tuulahdus tervehti minua avatessani jääkaapin oven, ja isoisänikin heräsi lopulta mumisten.

“Huomenta, Oswald”, hän virkkoi raukeasti. “Vieläkö sinä tuota pupuruokaa puputat? Enkö minä ole sanonut sinulle, ettei sillä mies elä?”

“Äh, ole hiljaa, isoisä”, vastasin ja katsoin hetken äkäisesti isoisää silmiin. Isoisä tuijotti takaisin ilmeenkään värähtämättä. “Tiedätkö sinä, miten paljon teuraseläimet kärsivät elämänsä aikana?”

“Pyh-pah”, murahti Harald Närviö.

“Minä olen sitä paitsi puhunut tästä aiheesta monien lehmien ja muutaman kanan kanssa”, vastasin ja jatkoin ostosteni latomista jääkaappiin. “Heillä oli hyvin selvät mielipiteet asiasta. Vai oletko sinä kuullut yhdeltäkään eläimeltä, että hän haluaisi tulla syödyksi?”

“Ehenpä ole kyllä”, vastasi isoisä ja päästi pikaisen, huomaamattoman vihellyksen. Minä silmäisin häntä vihaisesti. “No mutta, mitenkäs pojanpojallani meni töissä?”

Olin tyytyväinen puheenaiheen vaihdokseen. “Ihan kivasti. Minä järjestelin tänään pomon työhuoneen paperit kolmesti: kerran värijärjestykseen, sitten aakkosjärjestykseen kun pomo käski, sitten taas uudestaan värijärjestykseen kun minusta se näytti paljon hauskemmalta.”

“Vai niin, vai niin, hrmmh.”

“Niin, ja sitten meillä kävi aika paljon julkkiksia taas kylässä.” Läimäsin jääkaapin oven kiinni ja istuin pöydän ääreen vastapäätä isoisää. “Lily ja Harry Potter kävivät siellä! Meillä käy joka päivä aika paljon julkkiksia.”

Isoisä nyökkäsi ja murahti vastaukseksi, mutta hetkeen ei sanottu juuri muuta. Silmäisin vedenkeitintä ja napsautin sen päälle huomattuani siellä olevan yhä vettä eilisen iltateeni jäljiltä. Naputtelin vähän aikaa rytmikkäästi pöytää sormillani – tikitiktiktik, tikitiktiktik. Tiktiktik.

“Kuulehan, isoisä”, sanoin jo vakavoiduttuani. “Minusta meidän pitäisi muuttaa pois tästä jästimaailmasta. Johonkin muualle. Vaikka Lontooseen, ei täällä Tampereella ole oikein mitään.”

“Hui hai”, sanoi isoisä. “Mihin sinä täältä lähtisit? Sinun koko sukusi on täällä. Tarjoas minulle teetä, poika.”

Kaadoin nöyrästi isoisälle teetä ja tiputin kuppiin pussillisen mausteteetä. Emme enää jatkaneet keskustelua – tiesin jo entuudestaan sen hyödyttömäksi. Kun tee oli hautunut tarpeeksi, juotin sen isoisälle.

Isoisälläni ei ole käsiä, joten minun täytyy auttaa häntä aika monissa askareissa. Mutta minä olin tottunut siihen, vaikka joskus se kyllä tuntuu hieman raskaalta, kuten tuntui silloin luututessani seinälle ja lattialle valunutta vettä ja kuivatessani isoisän suupieliä.

“Meille tulee muuten tänään vieras, isoisä”, hihkaisin asian juolahdettua mieleeni sulloessani siivousvälineitä kaappiin. “Se alakerran silmälasipäinen tyttö, muistatko kun kerroin hänestä? Törmäsin häneen aamulla bussipysäkillä ja pyysin kylään.”

“Taasko joku uusi heila?”, murahti isoisä kyynisesti, mutta hymyilin vain maireasti vastaamatta hänelle ja laitoin nuudelit keittymään.

Isoisä ei ehkä ole maailman iloisin ihminen, mutta minä rakastan häntä silti. Enimmäkseen me olemme isoisän kanssa aina kahdestaan, meillä käy vieraita kovin harvoin. Alakerran silmälasipäinen tyttö olisi ensimmäinen koko vuonna, joten ajattelin panostaa tällä kertaa kunnolla ja päätin valmistaa nuudeleiden seuraksi salaatin. Kiinankaalin repiminen jäi kesken kun ovikello soi.

Äkkiä tajusin, että minun pitäisi piilottaa isoisä.

“Anteeksi isoisä, mutta minun pitää piilottaa sinut”, pahoittelin nostaessani isoisän koukustaan seinällä. “En haluaisi, että hän tapaa sinua vielä. Sinä olet vähän vaikea tapaus välillä.”

Isoisälläni ei ole jalkoja, joten minun pitää aina kantaa häntä, jos hänen täytyy liikkua johonkin. Kannoin sadattelevan ja murisevan isoisän siivouskomerolle ja törkkäsin hänet imurin ja luudan väliin. Sitten riensin ovelle.

Alakerran silmälasipäinen tyttö hymyili arasti avatessani hänelle oven.

“Hei, tule sisään.” Vastasin hymyyn.

“Kiitos”, sanoi tyttö.

“OSWALD-MISSÄ-SINÄ-OLET!?”, karjui Harald Närviö kaapista. Huokaisin raskaasti.

“Älä välitä tuosta metelistä, kyllä se kohta taukoaa..”

“Ainahan siellä ulkona joku mesoaa, ei se haittaa”, tyttö sanoi ja hymyili taas.

Loin tyttöön kummastuneen silmäyksen ja vein hänet keittiöön. Keittiössä tarjosin hänelle nuudeleita ja kiinankaalisalaattia ranskalaisen salaattikastikkeen kera. Alkoi jo olla ilta ja ulkona pimeää. Silloin tällöin ikkunaani osui kalvakka, keltainen valonsäde, mutta peitin sen sulkemalla verhot.

“Mitäs sinä muuten teet noin niinkuin.. noh, niin, oletko sinä töissä jossain tai jotain?” kyselin kaataessani tytön lautaselle nuudeleita.

“Mä opiskelen psykologiaa yliopistolla”, tyttö vastasi. “Entä sinä?”

“Ääh, mä olen töissä ministeriössä”, minä vastasin. “Siivoojana.”

“Ministeriössä? Eikös ne ole kaikki Helsingissä?”

“Ei taikaministeriö. Onko se psykologia mielenkiintoista?”

Tyttö kikatti. Kehotin häntä ottamaan myös kiinankaalia.

“On se kyllä. Mä olen lähinnä ajatellut ryhtyä terapeutiksi, musta olisi kivaa auttaa ihmisiä. Varsinkin mielenterveyshäiriöt on tosi mielenkiintoisia, kaikki psykoosit ja sen sellaiset.”

“Joo, ne on kyllä”, minä myönsin ja istuin penkille, joka päästi nautinnollisen huokauksen.

Söimme ja keskustelimme pitkän tovin, välittämättä aika ajoin kaikuvista isoisäni karjaisuista. Tyttö kikatti keskustelun aikana usein; pidin sitä hyvänä merkkinä. Vaikka aika usein hän kyllä myös kikatti kohdissa, jotka eivät olleet mitenkään erityisen hauskoja. Siivotessani astioita pois kysyin tytöltä, mitä mieltä hän oli ruoasta.

“Se oli oikein hyvää kyllä”, tyttö vastasi. “Säkö olet kasvissyöjä?”

Nyökkäsin vastaukseksi.

“Noh, oli tämä kyllä tosi maittavaa, vaikka itse mä kyllä syön lihaa…”

“…lihaa…”

“…LIHAA…”

“…IHMISLIHAA…”

Lihakseni jäykistyivät kauhusta katsellessani kun siivet nousivat tytön selästä ja murtautuivat hänen vaatteidensa läpi; hänen kyntensä venyivät pitkiksi ja teräviksi sapeleiksi, hänen kulmahampaansa kasvoivat tikareiksi.. Liian myöhään, aivan liian myöhään minä tajusin kutsuneeni vampyyrin kotiini. Vaistomaisesti tarrasin tiskipöydällä lojuneeseen veitseen pedon kourien kietoutuessa ympärilleni…

“…mutta minä haluan vain kiittää…”

En kunnolla muista miten se kaikki tapahtui, mutta minä selvisin siitä – iskin leipäveitsen vampyyrin selkään. Onnekseni se lävisti hänen sydämensä, sillä mikään muu ei olisi vampyyriin tehonnut. Varmuuden vuoksi potkin vielä aikani hirviötä kaikella tarmollani ennen kuin vajosin itsekin pimeyteen järkytyksen ja voimieni hupenemisen yhteisvaikutuksesta.

Kun hetki sitten heräsin, he olivat jo ovella ja kalvakka keltainen valo paistoi jokaisesta ikkunastani. Lattiallani makaa nyt vain alakerran tyttö verisen lammikon keskellä, silmälasit säleinä ja leipäveitsi selästään törröttäen. Minä istun pöydällä metelin keskellä, toisaalla huutaa isoisäni ja vaatii minua päästämään hänet ulos, toisaalla pääkallonmetsästäjät vaativat minua päästämään heidät sisään – hetkessä, jolloin heidän huutonsa sekoittuvat, on puhdasta surrealismia…

“Oswald, kuuntelehan nyt. Täällä on Harald Närviö, sinun hoitajasi – avaa ovi, niin me viemme sinut takaisin hoitoon. Ei sinulla ole mitään pelättävää.”

Onkohan niiden pakko oikeasti osoittaa valonheittimillä minun keittiöni ikkunasta sisään? En minä tyhmä ole, kyllä minä vähemmästäkin huomaan heidän tulonsa. Eikä vielä ole edes aamu.

“Oswald, avaa nyt niin mitään vakavaa ei ehdi tapahtua”, ääni jatkaa hellittämättä ja nyt siihen liittyy kyynärpäiden pauke puuta vasten. “OSWALD-AVAA-OVI!”

————–
Tämä teksti oli jälleen ensimmäinen valmiiksi tullut kaunokirjallinen tuotos melkein vuoteen. Se perustuu Pakinaperjantain 100. aiheeseen, joten ensimmäinen kappale ja toisen alku ovat inspiraatioblogista napattuja, loput omaani. Tämä teksti osoittautui yllättävänkin moni- ja vaikeatulkintaiseksi, mutta toisaalta olen siihen siksi varsin tyytyväinen. Alkujaan Harhakuvassa 27.10.2008 julkaistu.

Tunnelin päässä

“Tärviö, Einari”, ärähti Einari Tärviö, “T niinku… tissit. Kyllä sen pitäisi sieltä löytyä.”
“Niinhän ne kaikki sanovat”, virkkoi Pyhä Pietari. Hän istui poutapilvestä muotoillun pöytänsä takana ja näpytteli hohtavan valkoista kannettavaansa.
“Mielenkiintoista muuten, että teillä on MacBookit täällä”, Einari tuumiskeli ohimennen. “Mä kuvittelin, että te hörstitte hiukka palkoja kärsään siitä omenajutusta.”
“No äh, se nyt oli joskus 80-luvulla. Pomo sai viime vuonna synttärilahjaksi iPodin eikä siitä asiasta ole sen kummemmin pahemmin puhuttu”, Pyhä Pietari selitti. “Hei, nyt löytyi! Se oli vain eri listassa. Te näytte olevan väärällä portilla, herra Tärviö.”

Einari katsoi Pyhää Pietaria raapien kummastuneena harmaantunutta päätään – tai olisi raapinut, jos hänellä olisi ollut edes harmaat hiukset. Oikeastaan hän vain siveli hyvin vaikuttavaa keskijakaustaan.
“Häh?” örähti Einari Tärviö, “mitenkä niin väärällä portilla?”
“Sitenkä että teillä on koppi varattuna tuolta alakerrasta. Tästä ensin vasemmalla ja siitä liukuportaat alas, olkaa hyvä. Siitä eteenpäin pitäisi olla opastus.”

Pyhä Pietari viittilöi kohti vähän matkan päässä pilvikerroksen alapuolelle – ylöspäin tulevaa ei näkynyt – vievää liukuportaikkoa. Sen yllä luki suurilla, hehkuvilla infernonpunaisilla kirjaimilla “Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.”
Einaria alkoi hieman huimata. Hän kääntyi leuka ääneti loksuen kohti Pyhää Pietaria, yritti hapuilla kourillaan otetta pilvisestä pöydästä, mutta oli lennähtää naamalleen käsien vain solahtaessa siitä läpi, ja sopersi: “Mu-mutta eihän tämä nyt näin voi mennä! Tässä on jokin erehdys! Minähän olen puhtoisin Hänen karitsoistaan – ihan tosi! Nuolin turkkinikin joka päivä!”

Pyhä Pietari kohotti epäilevästi toista kulmaansa ja noujautui taaksepäin enkelinhöyhenillä pehmustetussa tuolissaan. Hän otti syvään henkeä ja maiskutteli huuliaan.
“Vai että semmoinen olette”, hän totesi rauhallisesti. “Noh, katsotaanpas. Gabriel! Toimitahan herra Tärviön tiedostot.”
Apostoli nosti rennosti kätensä päänsä yläpuolelle, yhä lupsakasti tuolissaan loikoillen, ja nappasi rutinoituneesti ylhäältä putoavan krusifiksin muotoisen usb-muistin. Hän notkahti eteenpäin, kytki tikun koneeseensa ja sormeili laitetta hetken.

“Doddi, herra Tärviö. Elämä on ainutlaatuinen kokemus, kuten vanhurskaana varmasti tajuattekin. Mitenkäs te olette vaalineet tätä hyvin arvokasta lahjaa?”
Einari töllötti miestä pöllämystyneenä, mutta suoristi sitten ryhtinsä ja rykäisi arvokkaasti. “Nooh, vaikka itse sanonkin, niin teräksisessä kunnossahan tässä ollaan. Joka päivä nostelen… nostelin puntteja tunnin, joskus kaksikin”, pulleavatsainen mies julisti nappien paukahdellessa irti yksi toisensa jälkeen.
“Ruoassa ei koskaan ole liikaa rasvaa, samperin akka, paina se mieleesi!” julisti kymmenisen vuotta nuorempi Einari Tärviö puolestaan koneen kaiuttimista.
“Epistä”, sanoi Einari Tärviö.

“Tehän olitte naimisissa?” virkkoi Pyhä Pietari ja katsoi toista hetken niinkuin tyttöystävänsä kissaa salaa vihaava mies päänsä liian pieneen aidanrakoon tyrkännyttä kattia. “Mitenkäs teidän avioliittonne?”
“Oih”, Einari voihkaisi, “Annikki on sitten ihana nainen… Rakastin häntä kovin. Me olimme hyvin onnellisia.” Hän pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan ja niistää töräytti nenänsä hyvin suurieleisesti hihaansa.
“Aha”, Pyhä Pietari tokaisi ja käänsi läppärinsä ruudun häntä kohti. “Kukas tämä sitten on?”
Suuri hikipisara kohosi Einarin ohimolle. “Sehän on mun.. Hänhän on minun kauan kadoksissa ollut siskoni Taina! Mistä te hänet löysitte!?”
“Miksi hän makaa alasti teidän sängyllänne?”
“Nokoska hän öö.. Häh? Mistä vitusta te muka tiedätte että se on mun sänky?”
“Siinä on teidän vaimonne ja lastenne kuvat yöpöydällä.”

Einari puri huultaan ja pyöriskeli kiusaantuneesti paikallaan Pyhän Pietarin säälivän katseen alla. Hän vilkuili vuoroin punaisena hehkuvaa liukuportaikkoa, vuoroin edessään taivaallisena hohtavaa marmoriporttia. Hetken hermoiltuaan hän käänsi jälleen katseensa Pietariin ja yritti vielä kerran puolustautua: “Kuulkaahan, en minä ehkä ihan täydellinen ollut…”
“Ette tosiaan.”
“…ja ehkä minä olin täysi itsekeskeinen sikakin…”
“Sitä te kyllä olitte.”
“…ja ehkä minä tosiaan ansaitsi sen paikan siellä kadotuksessa…”
“En oikein näe pointtianne.”
“…niin että ettekö te nyt voisi tämän kerran katsoa läpi sormien? Pliis?”

Pyhä Pietari risti kätensä ja silmäili miestä kotvan silmälasiensa yli. Hän veti jälleen syvään hekeä.
“Kuulkaahan”, apostoli aloitti, “meillä on tosiaan ollut tapana katsoa välillä isompiakin syntejä niin sanotusti läpi sormien, jos vainaja vain niitä kovasti katuu ja uskoo Jeesuksen kuolleen hänen puolestaan…”
“Mutta minähän uskon!” huudahti Einari yhä kasvavan pakokauhun vallassa. “Koko sdämestäni! Kävin kirkossa joka perjantai ja joskus sunnuntainakin! Olkoonkin että Vanha Kirkko oli pubin nimi…”
“Ja se jeesustouhu on kyllä aivan helvetinmoista paskaa kaikki tyynni!” läppäri mylvi enterinpainalluksen verran myöhemmin.
“E-e-e-ette te nyt voi neljäkytä vuotta vanhoihin juttuihin takertua!”
“Se oli toissapäivältä”, virkkoi Pyhä Pietari ja, Einarin mutistua jotain hädin tuskin erottuvaa “epäreilun rankasta tylyttämisestä”, jatkoi: “Pah, minä olen vielä armahtavainen. Silloin kun minä tulin tänne, täällä oli itse pomo vielä ‘tylyttämässä’. Voi että sitä metakkaa joka nousi siitä kukonlaulujutusta..”

“Eihän tämä tosiaan oikein hyvältä teidän kannaltanne näytä”, hän jatkoi miettiväiseen sävyyn Einarin jo laahustaessa pää painuksissa lannistunein askelin kohti liukuportaikkoa. “Mutta, mutta…”
Lähes lyyhistynyt hahmo sai uutta virtaa kuin salamaniskusta, käännähti ympäri, lysähti turvalleen pumpulipilvipöydän läpi ja kämmersi itsensä polvilleen Pyhän Pietarin eteen. “Mitämitämitämitätahansa!”
“Noh, tämä on vähän kutsumusammatti tämä porttivahdin jopi…” tuumi Pyhä Pietari, “ja minulla on kuitenkin vaimo ja lapset elätettävänä – ei niistä siinä läpyskässä hirveästi puhuta, muttei siihen kelpuutettu Paavalin rakkauskirjeitäkään – niin että jos…”
“Paljonko?”
“Sanotaan nyt että viitisen kymppiä.”
“KIINNI VETI!”

————–

Idea tähän tarinaan tuli, kun olin toverini Joonaksen kanssa kebabilla: totesin, ettei ruoassa koskaan ole liikaa suolaa, ja hän tokaisi jotain sen suuntaista kuin “tämän pätkän Pyhä Pietari kuuntelutti Artolla taivaan portilla.” Lopulta päätin kirjoittaa tähän tokaisuun pohjaavan tarinan. Tämäkin on alun perin Harhakuvasta, julkaistu 29.12.2007. Kebab-reissu tapahtui samaisen vuoden elo- tai syyskuussa.

Mun eka metromatka

Mun nimi on Lassi. Mä olen seitsemän vuotta ja mä menin eilen ekaa kertaa metrolla. Mut sit yksi päivä kun mä olin tullut koulusta mun äiti soitti ja sanoi ettei se jaksa tulla kotiin ja tehdä ruokaa ja se sanoi, että tule Itäkeskukseen, mennään syömään Mäkkiin. Äiti kuulosti hirveän väsyneeltä. Me asutaan Kontulassa. Kontula on kiva paikka. Täältä löytyy paljon ostoskärryjä jännistä paikoista. Mun äiti käy töissä Itäkeskuksessa, se myy ihmisille lottokuponkeja. Äiti käski mun tulla metrolla.

Mä osasin metroasemalle ihan itse, kun se on ihan meidän talon vieressä. Metro on sellainen oranssi kulkuväline johon mahtuu paljon ihmisiä ja joka kulkee lujaa. Se on vähän niin kuin juna, paitsi että se ei sano tsuku-tsuku. Juna sanoo tsuku-tsuku.

Kun mä menin asemalle niin taulussa luki, että metro tulee kolmen minuutin päästä. Sitten metro tuli. Kun se tuli niin se sanoi että VRRRiiiuuuu. Sit ovet aukesi ja mä kävelin sisään. Se oli vähän pelottavaa, metro oli täynnä isoja ihmisiä ja melkein kaikki seiso kun kukaan ei mahtunut penkeille. Mä tunsin itseni hirmu pieneksi. Siellä oli hirveästi setiä joilla oli sellaset hienot takit joita käytetään kevätjuhlissa. Mä en tykkää sellasista. Niillä sedillä oli kanssa salkkuja. Metro sano vrrrriiIIIUUUU kun se lähti.

Mä seisoin siinä ihan oven vieressä penkin takana. Mua vastapäätä oli tosi pelottava poika joka tuijotti mua vihasesti. Sillä pojalla oli ihan kokonaan mustat vaatteet ja nahkatakki. Mun isosisko aina sanoo että ihmiset joilla on nahkatakki on pahoja ja ne tappaa eläimiä. Mun isosiskolla tosi hassut hiukset ja kerran äiti huusi sille kun se löysi pussin perunajauhoa sen laatikosta. Mä en tiedä miksi mun isosiskolla oli perunajauhoa sen laatikossa. Sillä pojalla oli kanssa hirveästi kaikkia kettinkejä sen vaatteissa. Ehkä se leikki että se on sellanen aave joka vaeltaa linnassa yöllä ja kilisyttelee ja sanoo huu-huu. Sillä oli ihan mustat hiukset, mutta sen hiukset ei oikeasti ollut mustat. Mä näin sen siitä että kun sillä oli pari senttiä hiuksia päässä ihan vaaleet. Kun mä katsoin sitä vähän aikaa niin se alko näyttää aika hassulta. Se oli meikannutkin, eikse tajua ettei pojat vitsi meikkaa. Mua alko naurattaa ja mun piti siirtyy käytävän toiselle puolelle.

Vähän ajan päästä kuulutettiin että metro on Myllypurossa. Aika monta ihmistä jäi pois. Mäkin meinasin aluksi mut sit tajusin, että mun pitää jäädä vasta seuraavalla. Mä nousin varpailleni ja kattelin mun takana olevan penkin yli ihmisiä. Niitä oli vielkin aika paljon, ne vaan heilu kun metro kaarteli eikä ne meinannut pysyä pystyssä. Tosi moni puhu puhelimeen. Vastapäätä sitä penkkiä minkä takana mä olin oli joku tyttö joka puhu puhelimeen. Sekin tyttö näytti tosi hassulta ja sillä oli pinkki puhelin. Sillä oli tosi isot korvakorut. Se huusi puhelimeen koko ajan että vitsi vitsi voi vitsin homo. Ei se oikeasti, mutta äiti on kieltänyt sanomasta sitä toista sanaa. Mä en tiedä mikä on homo mutta se kuulostaa hauskalta, vähän samalta kuin pomo jos sen sanoo suu auki. Vitsin homo! Se kuulostaa hassulta, mun pitää alkaa käyttää sitä. Sit se huusi puhelimeen että kuulemma turha kuvitella että tänään heruu, mä en tajua mitä se tarkotti mutta se tyttö vaikutti tosi vihaselta.

Sit sen jälkeen mä huomasin tosi jännän jutun, kun mä huomasin että siellä metrossa oli kans joulupukki! Mä en oo ikinä nähnyt joulupukkia missään paitsi jouluna, ja musta on tosi jännää että joulupukki oli just metrossa kun jouluun on vielä melkein kuukausi. Paitsi et joulupukki oli naamioitunut, sillä oli tosi hassu kirkkaanvihreä pipo missä oli iso tupsu, ja sit sillä oli hirveän kuluneen näköinen ruskea takki. Sen tunnisti joulupukiksi vaan siitä että sillä oli tosi tuuhea parta, paitsi että se partakin oli vähän hassun värinen, se oli ehkä enemmän harmaa eikä valkonen. Joulupukilta kanssa puuttu toinen kenkä ja se istu penkin vieressä limupullon kanssa.

Mä en oo ikinä ennen ajatellut että mitähän joulupukki tekee silloin kun se ei jaa lapsille lahjoja. Ehkä joulupukilla ei oo töitä muulloin kun jouluna ja sillä menee muuten tosi huonosti. Joulupukki alko vähän säälittää mua ja mä lähdin kävelemään sen luokse. Joulupukki vähän heilu puolelta toiselle ja se tuntu mumisevan jotain.

“Moi” mä sanoin joulupukille. Joulupukki vastas jotain että hrrööghh. Mä en oikein ymmärtänyt sitä. Mä sanoin uudestaan että moi ja ojensin sille käteni, kun iskä on opettanut että aina pitää kätellä kun tervehditään. Sit joulupukki kätteli mua ja se katso mua tosi oudosti. Mut kyl se vastas että moi. Sit kuulu että Itäkeskus ja mä tajusin että mun pitää nousta kohta metrosta. Joulupukkikin näköjään aiko jäädä pois kun se nousi pystyyn, paitsi että se huoju tosi pahasti. Sit se oksensi siihen lattialle. Ehkä joulupukki oli syönyt viime joulusta kinkkua ja se oli jo mennyt pilalle ja sillä oli maha kipeenä. Mä siirryin vähän kauemmas joulupukista.

Ovet aukes ja joulupukki hoiperteli ulos metrosta. Mä koetin kävellä siinä lähellä, mut sit mun äiti tuli paikalle ja nappas mua kädestä ja lähti kiskomaan mut pois. Mä vilkutin joulupukille, sit joulupukki kaatu maahan ja jäi siihen makaamaan. Mä oisin halunnut auttaa sitä mutta äiti sano että tommosista pitää pysyä kaukana ja kisko mut äkkiä liukuportaisiin. En mä tajua miksi se sano että joulupukista pitää pysyä kaukana, kun aina jouluna se istuttaa mut sen syliin kuitenkin. Aikuiset on välillä ihan outoja.

———–
Teki mieli kirjoittaa jotain, joten tartuin Pakinaperjantain haasteeseen “matka”. Jostain tupsahti idea tehdä liioitellunkin naiivi kertomus pikkupojan metromatkasta, ja kirjoittelin sen sitten varsin tajunnanvirtamaisesti ja julkaisen sellaisenaan. Julkaistu Harhakuvassa 28.11.2007.

Pururata

Meikäläinen taisi olla neljäkymmentäviisi silloin. Synnyin elokuussa ja se oli syyskuu, eli olin täyttänyt aika hiljattain. Näin jälkeenpäin ajateltuna varsinkin meni aika hienosti siihen aikaan, vaikka olikin syksy ja vettä satoi ja senkin takia tietysti nakersi vähän kaikki.

Olin siihen aikaan töissä Nokialla. Kooderina, tai “ohjelmistokehittäjänä”, kuten sitä mielellään itseään tituleerasi. Kuulostaa paljon hienommalta. Itse asiassa olin siellä oman tiimini esimies. Minulla oli viitisen alaista. Hemmetin hyvää liksaahan siitä sai, mutta työpäivät välillä venyi kanssa sen mukaisesti. Suurin osahan siitä ajasta tietysti meni pornoa töllöttäessä, aina siihen asti kun joku isompi pomo omilta hommiltaan ehti tulla isottelemaan. Edellisiltana oli taas tehty pitkää päivää silloinkin, ja kotona oli taas mennyt kaikki päin helvettiä.

Yksi projekti piti saada valmiiksi äkkiä, deadline oli seuraavalla viikolla. Ja pitihän siinä välissä tietysti käydä yhdellä – ja toisellakin – kavereiden kanssa pubissa. Oli miten oli, kotiintulo venähti silloin sinne kahdeksan maihin ja siitäkös se akka taas kilahti. Ei huvittanut sitä silloin kuunnella niin passitin kersat huoneeseensa ja rysähdin nojatuoliin kuulokkeet päässä katsomaan telkkaria. Vähän aikaa se oli hiljaa, käskin sen sitten tuoda kaljaa. Akka räjähti uudestaan, kiskaisi ne kuulokkeet päästä ja karjui täyttä kurkkua, että olin muka saamaton laiska läski. “Kukahan helvetti se muka sunkin spagettisi maksaa”, ärähdin takaisin. Sitten se sai jostain päähänsä että häpeää minua kun vaan istuin tuolissa ja katsoin töllöä. Haukkui sohvaperunaksi, kuulemma kaikilla ystävättärillä oli niiin sporttiset miehet ja koko perhe kävi yhdessä uimassa ainakin kahdeksana päivänä viikossa. Kaupungin marttakerho vissiin ollut koolla taas. Paskat, pelkkää proletariaattia koko kööri. Ladamiehiä, saatana.

Seuraava yö olikin sitten mennyt sohvalla, mutta olihan siinä kaikenlaista tullut ajateltua. Hirveästi turhaahan se akka oli jäkättänyt, mutta oli se kyllä siinä oikeassa, että ei meikäläinen mikään kauhean sporttinen ilmestys ehkä ollut. En minä siis mitenkään läski, mutta pötsi näytti kyllä siltä kuin olisi niellyt Beckhamin rankkarin. Vähän päässyt armeija-ajoista turpoamaan ja sielläkin olin B-mies.

Noh, sinä päivänä huristelin tietty töiden jälkeen InterSportiin ja ostin niin viimisen päälle urheiluvermeet että. Kaikki merkkitavaraa, shortsit Nikeltä, valkonen t-paita Adidakselta ja Puman kengät, niin hyvät että hyvä kun ei räätäli itse tullut jalkoja mittaamaan ja sen mukaan koputellut. Siihen sykemittarit ja askelmittarit ja vielä ihan huvin vuoksi gps-paikannin päälle. Rahastahan meikäläisellä ei pulaa ollut, niin eipä sitä sitten säästeltykään.

Käväisin sitten kotona töiden jälkeen elvistelemässä akalle että tässä se on, uusi minä – sehän tietysti repesi aluksi semmoseen nauruun etten ollut hääyön jälkeen moista kuullut – ja huristelin autolla – oli muuten Mersu, kiiltävänmusta edellisvuoden mallia, ihan toista luokkaa kuin sen naapurin Virtasen rämä vanha Saab – pururadalle. Se näppärä puoli tuossa asuinpaikassa oli, että siinä oli pururata ja jos jonkinlaista ulkoiluhommelia ihan muutamansadan metrin päässä. Autolla sinne ajoi, kun tie kiersi vähän, vajaassa viidessä minuutissa.

Venyttelin tietty kunnolla siinä ennen lähtöä niin kuin asiaan kuuluu. Ihan huolella ja ajan kanssa, varmaan viitisentoista minuuttia. Sitten vähän motivoivaa musiikkia kaksytägigaisesta iPodista soimaan, sekuntikello päälle ja eikun menoksi. Ekan viidentoista metrin jälkeen piti pysähtyä korjailemaan kengännauhoja kun vähän repsottivat, mutta sitten jatkui.

Olihan se kyllä yllättävän rankkaa puuhaa, pakko myöntää. Ensimmäinen kierros taisi viedä semmoista vähän reilut viitisen minuuttia, tai en minä tiedä, minusta tuntu että se kello laski ihan omiaan niin heitin sen pusikkoon puolentoista kiekan kohalla. Tuli vähän raju startti otettua niin sen alun viidenkymmenen metrin jälkeen piti vähän huilia ja käppäillä loppumatka. Tokalla kiekalla päätin sitten tsempata ja pistää taas juoksuksi. Sisulla mentiin eteenpäin. Päässä huimasi kyllä jo, mutta hoin että “Perkele, kyllä minä sille eukolle vielä näytän” ja painoin menemään. “Perkele”, siitä me suomalaiset ollaan aina voimaa saatu.

Jossain vaiheessa vilkaisin kai sykemittarianikin ja se lukema meinasi jo mennä liukulukujen puolelle. Hengästyttäkin kyllä ihan vietävästi, pakko oli myöntää että ei se vuosikausien tupakanpoltto ehkä ollut ihan hirveän hyvää tehnyt.

Kolmannella kierroksella meikäläinen oli jo ihan läpimärkä ja hyvä kun eteeni näin. Tuntui että henki lähtee – mikä ei näin jälkeenpäin ajateltuna mikään ihme tietysti ole – mutta päätin että painan tämän kierroksen läpi vaikka mikä olis. Sitten alkoi pistää rintaan niin maan vietävästi. Niin helvetillistä kipua en ole ikinä tuntenut kuin silloin tunsin. Minä enää tarkalleen edes muista mitä siinä silloin tapahtui, pitelin rintaani ja rämmin eteenpäin ja hoin perkelettä kuin viimeistä päivää. Sitten tuntui että nyt lähtee jalat alta ja sen jälkeen pimeni.

* * *

“…hän oli hyvä ystävä, loistava aviomies, rakastava isä lapsilleen. Me kaikki jäämme kaipaamaan miestä, joka toi elämiimme niin paljon…”

Jotain semmoista se pappi molotti, niin kuin ne aina molottaa, mutta kakkukahvien perässähän sekin vaan oli. Ne kuoppasi minut pari viikkoa tapauksen jälkeen, hautajaiset taisi olla lokakuun kahdeksas. Se oli sunnuntai. Kuoppasivat vielä nimenomaan, vaikka aina olin sanonut että minua ei minkään matojen murkinaksi pistetä kun haluan polttohautauksen. Eihän ne äpärät sitäkään tietysti kuunnelleet. Veli ja siskonpoika olivat kantamassa arkkua, ne minä siitä saattueesta tunnistin, loput oli varmaan jotain mitälie serkkuja tai muita sukulaisia jotka eivät ikinä kutsuneet minua edes syntymäpäiväkahville – ei sillä, en minäkään – mutta joille kyllä kelpasi ilmainen kermaleivos kun oli joku tekosyy tulla syömään. Vanhemmista minulla ei elossa ollutkaan kuin toinen, se oli vanhainkodissa niin dementiassa että luuli jonkun vanhan heilansa kuolleen kun posti toi kuolinilmoituksen. Eukkokaan ei hirveästi jäänyt itkemään, se lennätti itsensä ja penskat Bahamalle heti kun oli perintörahat saatu jakoon. Testamenttiahan en tietenkään ollut älynnyt tehdä ja kyllä nyt vituttaa sekin.

Kuolinsyyksi ilmoitettiin sydänkohtaus. Lääkäri sanoi että ihme kun oli noinkin pitkään porskuttanut kun painoakin oli lähemmäs sata kiloa ja yheksänkytä prosenttia pelkkää ihraa. No olihan sitä vähän epäterveellisesti tullut elettyä, kyllä minä sen myönnän, mutta ei jumalauta millään tohtorilla ole oikeutta tuommosta mennä vainajasta sanomaan! Kävisin vetämässä turpaan sitä jos voisin, mutta vähän myöhästähän se tässä vaiheessa enää on. Niin on tietty moni muukin asia.

Mutta sen minä vaan sanon, että jos tässä vielä voisin valita jäänkö sohvalle katsomaan Räikkösen kisoja neljänkymmenen tuuman littutelkkaristani vai lähdenkö tihkusateeseen hölkkäämään ympäri jotain saatanan metän keskelle väännettyä kinttupolkua niin ei tarvitsisi kauan miettiä. Perseestä tuommonen sporttitouhu on, jättäisi suosiolla vaan niille joilla ei älli riitä IT-insinöörin hommiin. Helvettiäkö sitä itseään aivot omaava suomalaismies rääkkäämään kun hikoilemattakin selviää. Jos se nyt niin tarkkaa muka on kiloja vahtia joidenkin ylimainostettujen verisuonitautien ja suonikohjujen ja minkälie varalta niin luulisi sillä nyt pärjäävän että vaikka kävelee joka aamu portaat ylös hissin ottamisen sijasta. Tai vaikka edes kävelee ne iltapäivällä alas jos ei halua liikaa hikoilla. Ei sillä, minähän tietysti otin sen hissin aina, mutta nythän se alkaa olla aika se ja sama.

——————
Idea pälkähti päähäni eräänä iltana tehdessäni lähtöä kauppaan, ja tarina muotoutui kutakuinkin kävelymatkan aikana valmiiksi. Julkaistu alun perin Harhakuvassa 24.10.2007. Novelli oli tuolloin ensimmäinen kaunokirjallinen tuotokseni pitkiin aikoihin, mahdollisesti useisiin vuosiin.